Paljon on tapahtunut elämässä edellisten hiljaisuudessa vietettyjen kuukausien aikana. Vaihdoin työharjoittelupaikkaa keväällä joten minulla oli reilu 4 kuukautta aikaa opetella uuteen hommaan ja suorittaa siinä sivussa 5 tutkintoa. Ette usko millainen stressi asiasta oli; vaikka minulla olikin normaalia lyhyemmät työpäivät niin tälläiselle kaltaiselleni puolikuntoiselle ihmiselle sekin oli paljon. Yleensä aina kun pääsin töistä sain mennä suorilta muutamaksi tunniksi nukkumaan, koska energiat ei kertakaikkiaan riittäneet mihinkään. Vapaapäivinä yritti saada kerättyä energiaa kodin hoitoon ja niiden miljoonan kouluhomman kirjoittamiseen jotka odottivat.
Lopulta kuitenkin sain lokakuun alussa viimeisenkin liitteen lähetettyä pomolle arvioitavaksi. Siinä vaiheessa kun olin kolmatta päivää tehnyt ihanalla englannin kielisellä excelillä budjetti laskuja yms. totesin että riitti, tämän parempaan en pysty ja lähetin ne arvioitavaksi. Siinä vaiheessa kun sähköpostissa painoi "lähetä", tuntui että olisin pudottanut niskastani ainakin 50 kilon painoin. Olin valmis. Puolentoista vuoden jatkuvan väsymyksen, stressin, kiireen ja ahdistuksen jälkeen hommani oli hoidettu, olin vapaa. Loppu kuukausi menikin vähän sumuisessa fiiliksessä, sain arvioinnit pomolta ja palauttelin ne koululle, parin viikon päästä vietin viimeistä työpäivää ja kävin koululla arvioinneissa. 30.10 seisoin koululla todistus kourassa ja 10 vuoden yrittämisen jälkeen valmistuin viimeinkin jostain. Minusta tuli merkonomi.
Mitään isoja päättäjäiskemuja meillä ei ollut. Koulun pienimuotoisen kahvittelun jälkeen lähdettiin Matiaksen ja kissojen kanssa viettämään viikonloppua miun vanhempien luo. Pääsin katsomaan niiden uutta kämppää, äiti leipoi kaukkua ja sisaruksetkin kävi moikkaamassa. Pitihän valmistumista nyt jotenkin juhlia joten halloweenina mentiin Peurungan kylpylään uimaan kolmeksi tunniksi ja syömään buffettiin niin että napa naukui. Tyypillisen sokerihiirimäistä minulta että jälkiruokaa söi kolmea eri sorttia ja silti olisi kaivannut vielä jotain makeampaa. :D Katsoo nyt koska päästään Matiaksen kanssa ihan kaksin kylpylään, Matias joutui olemaan koko kesän töissä minkä takia aiemmin suunniteltu käynti Ähtärissä jäi väliin joten lupaili kylpyläreissua sitten kun hänen työnsä lokakuussa loppuu ja mie valmistun. Oli kyllä osasyy siihen miksi koulun jaksoi tsempata loppuun, itse meinaan rakastan uimista. Veteen päästyäni olen kuin onnellinen pieni norppa. ^^ Mutta perinteisesti miehet ovat jossittelijoita joten ei ole kylpyläreissua näköpiirissä kuin sitten "jossain vaiheessa, nyt on huono aika mennä". Vaikka juuri käytiinkin kylpylässä niin on hiukan eri asia käydä vanhempien kanssa porukassa kuin romanttisesti kaksin. :D Kovasti olisin toivonut että siinä vaiheessa kun valmistun olisi reissu ollut jo varattuna, syntymäpäivää/valmistumista/vuosipäivää on huono juhlistaa enää puolen vuoden päästä. Tällä hetkellä vietän hyvin ansaittua "lomaa", eläke kun jatkuu vielä tämän vuoden loppuun, mutta sen jälkeen taitaa koittaa aika siirtyä työttömyyskortistoon. Siinä vaiheessa voi heittää hyvästit reissuhaaveille jos työkkäri nakittaa meidät jonnekkin.
Syntymäpäiväkin tuli ja meni, täytin hirvittävät 26 vuotta ja kärsin suunnattomasta ikäkriisistä. Lähinnä ajatellen sitä kuinka yli neljännes vuosisata on mennyt enkä tunnu tehneen elämässä yhtään mitään, valmistuinkin vasta. Toisilla on tässä iässä parikin koulutusta, töitä takana, autot ja asunnot, kakaroita liuta. Itse olen tuntunut lähinnä valuvan sumussa 20 vuotta saavuttamatta mitään merkittävää, käymättä juuri missään. Aina puhutaan kuinka olisi kivaa tehdä sitä ja tätä, kokeilla jotain uutta mutta kuitenkin kaikki jää lopulta tekemättä. Nyt käydään joka viikonloppu miehen vanhemmilla, silloin tällöin leffassa, siinä kaikki... Ajoittain harmittaa todella paljon ettei itsellä ole ajokorttia, voisi vain hypätä autoon ja ajaa jonnekkin, nähdä uusia paikkoja, poiketa jossain ihan random museoissa tai ravintoloissa. Tai käydä tapaamassa ihmisiä joita ei ole nähnyt vuosiin, ihan vain koska "ei ole ehtinyt". Edellisen reilun vuoden aikana mitä olen asunut Tampereella en ole ehtinyt nähdä parasta kaverianikaan kuin muutaman hassun kerran, vaikka hän asuu 10 minuutin ajomatkan päässä meiltä. Bussilla olen parhaimmillaan päässyt hänelle 45 minuutissa kun sain vaihdettua bussia melkein lennosta. Siltikään energia ei koskaan tuntunut riittävän töiden jälkeen siihen että olisi lähtenyt seilaamaan busseilla. Myönnän, olen totaallisen saamaton paskiainen ja vihaan sitä. Olen juuri se joka tarvitsisi toisen ihmisen potkimaan päähän että nyt mennään, muuten masennun yksikseni kotona. Masennus tulee olemaan varmaan aina varjostamassa elämääni. Hyvin usein kotona istuessanikin minulla on pakottava tarve päästä ulos, lähteä johonkin, tehdä jotain.. mutta en vain pääse kämpästä ulos kun ei ole sitä toista joka lähtisi kanssani, joka tekisi aloitteen siihen että nyt mennään. Ei minulla ole ongelmaa lähteä kaverin kanssa esim. kaupungille lyhyellä varoitusajalla jos kaveri pyytää. Tahdoin joskus koiran, silloin olisi pakko lähteä ulos + tykkään ulkoilla koiran kanssa, yksin kävely ilman mitään päämäärää on vain niin masentavaa ja ahdistavaa. Kauan haaveilemani frettikin olisi itselleni hyvin aktivoiva, voisi kulkea ulkona yhdessä ja tutustua muihin fretti ihmisiin. Itselläni kun nuo ystävätkin rajoittuvat siihen yhteen joten uusien ihmissuhteiden saaminen elämään ei olisi pahitteeksi. Nyt on sentäs ehtinyt nähdä Mariaa useammankin kerran jo loman aikana ja tiistaina käytiinkin porukalla hohtokeilaamassa.
Mutta, iloisempaan asiaan suuren angstin päälle. Ihanaiset kissapoikanikin täyttivät jo 10 vuotta! Kärsin lievää ikäkriisiä niidenkin suhteen ja käytin heitä torstaina lääkärissäkin ihan vain tarkistaakseni ettei piilevästi ole tulossa mitään vanhuuden vaivoja. Hyvin onnellisena voin todeta että kissani ovat täydellisen terveitä ja menisivät kuulemma hyvin vuosia ikäistään nuoremmista joten ehkä tässä on vielä pitkää ikää tiedossa. :) Kovasti saivat kehuja vahvasta lihaksistosta ja upeasta turkista, tuntuivat kovasti olevan lääkärin mieleen. ^^ Romeon virtsarakkokin ultrattiin kun pyysin eikä mitään hälyyttävää näkynyt vaikka lopetin lääkeruuankin jo alkukesästä. Nyt saa kunnon liharuokaa ja yhden karpaloisen lääkenamin päivässä. Olen pienistä karvalapsistani hyvin ylpeä. <3
Luonnollisestikkin muutaman kuukauden sisään on mahtunut myös shoppailua, uusi vaatekaappi ja uutta sisältöä, useita Lip Servicen ihanuuksia muun muassa. Olen oppinut tykkäämään myös vihreästä. Teen niistä ihan oman postauksensa kun tämä tuntojen purkaminen muuten taas tunnetusti venähti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti